Hellurei, ihmiset. Tästä se sitten alkaa, blogielämä. Mitäs tässä turhia selittelemään, kun vituttaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että ensimmäisen blogimerkinnän tulee olla mahdolisimman kevyt ja helpohko, kuten seuraava vuodatus :

Tänään olen miettinyt paljon rahaa. Ja vaatteita. Ja niiden välistä valitettavaa riippuvuussuhdetta. Myönnettävä kai se on, että tänäkään vuonna minulla ei taida olla rahaa siihen Chanelin pikkumustaan. Eikä ehkä edes niihin rääsyihin, jotka siellä HM:n alennusrekissä roikkuvat.

Minulla ei ole rahaa, olen siis köyhä. Köyhyydestäni johtuen minulla ei ole varaa ostaa vaatteita, joita himoitsen, eikä oikein mitään muutakaan. iPod jäi edelleenkin kaupan hyllylle, vaikka useampaan otteeseen olen kuullut, että "eihän ne nykyään edes oo kauheen kalliita". Se on kuulkaas suhteellista se kalleuden käsite, meikätytölle reilu sata euroa kun sattuu olemaan melkoinen raha.

Olen lähes päivittäin käynyt kyttäämässä, että onko unelmieni laukku edelleen Sokoksen laukkuhyllyssä, vai onko sen joku porvarikersa sieltä jo kotiinsa kiikuttanut. Jos olisin normaali, työssäkäyvä ihminen, 169e laukusta ei olisi mitään. Maksaisin mielelläni vaikka 1690e. Mutta koska olen köyhä, sopivampi hinta olisi lähinnä 6.90e. Valitettavasti köyhälläkin on oikeus rakastua laukkuun, itse asiassa jopa siinä määrin, että hetken jo kuvittelin itseni kassalla lausumassa sen maagisen sanan – Visa.

Onko mitään säälittävämpää kuin aikuinen, kohta 25-vuotias ihminen, jolla ei ole rahaa? Joskus yön pimeinä tunteina mietin, miten väärin se on, että en ole syntynyt rahalusikka suussa ja että vanhempani eivät ole mitään rahantekokoneita, vaan ihan perusduunareita, joiden eläke ei juurikaan eroa opintotukeni määrästä. Tai toisaalta, olisin voinut valita tuottoisamman tulevaisuuden esim. kauppatieteiden parissa, olla jo maisteri hillittömän opintoputken jälkeen ja tahkoa tälläkin hetkellä hulluna rahaa jossain riistäjäfirmassa. No, sitä kaatunutta maitohan on turha itkeä.

Olen vaan niin vitun kurkkuani myöten täynnä niitä "köyhiä" opiskelijoita, joita yliopisto suorastaan vilisee. Ymmärrykseeni ei vaan mahdu, että miten toimii yhtälö, jossa lähdetään barrikadeille kun opintotuki ei riitä elämiseen ja simsalabim, luennolla luentolehtiön sijasta esiin kaivetaankin Mcbook ja kaulassa vilkkuu Burberryn huivi. Milloinkohan yliopistoihin tulee myös pukeutumispääsykokeet, joissa testataan esim. Vuittonin laukkujen (niin passé, typerät turistit) ja Lontoon shoppailureissujen ja kalliiden saapikkaiden määrä. Vitut nykyopiskelijalta mitään rahaa puutu kun pappa betalar. Sama ilmiö toistuu jopa vanhan junttipääkaupungin, Tampereen katukuvassa. Missä vaiheessa Longchampin laukusta on tullut jokaisen vähintään 12-vuotiaan perusihmisoikeus?

Toisaalta, minua lohduttaa suunnattomasti se vahingonilo, jota tunnen, kun tämä tavoiteltu "tyylikkyys" ei aina oikein onnistu. Lopputulos muistuttaa lähinnä jotain lähiöhuoraa, joka kaupunkiin lähtiessään koittaa sulautua joukkoon. Ei siinä paljoa auta, vaikka joka maan Elleä olisikin tullut selailtua.

Kun on köyhä, niin voisi tietty ostaa kirpparilta. Ai niin, kirpparilöydöistähän ei enää puhuta, puuterinväriset Sloggit Bonuskirppiksellä ovat siis vintagea. Ettäs tiedätte, juntit. Sattumoisin kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät löydä kirpputorilta ikinä yhtään mitään. Minä olen se tyttö, joka kulkee aina kymmenen metriä liian myöhässä ja katsoo kaihoisasti kun se edellä lampsiva wannabeindierokkariteini ottaa pöydältä maailman suloisimman laukun, jonka pitäisi olla minun, MINUN!

Ahdistavaa elämää tällainen, kun jopa yliopistollakin tuntuu, että on ihan alipukeutunut ja alihifistelijä - siis paska ihminen (ei, minulla ei edelleenkään ole sitä MacKirjaa eikä iPodia). Omituista sinänsä, että Pariisissa tällaista fiilistä ei ikinä tullut. Ei Pariisi ole mitenkään trendikäs. Siellä on niin paljon porukkaa, että ketään ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta ja hyvä niin. Helsinkiin en voisi kuvitellakaan muuttavani, koska minulla ei ole tarpeeksi rahaa, jotta voisin tulla siellä hyväksytyksi. Helsinki on niin rikas, niin pinnallinen ja niin homogeeninen, että en vain voisi.

Minäkin haluaisin yksinkertaisesti OSTAA! Elää normaalia elämää, johon kuuluu ostaminen. Vituttaa suunnattomasti kun en voi ostaa niitä vaatteita ja muita härpäkkeitä joita haluaisin. Mietin jo jopa sitäkin, että jos löytäisin tässä elämänvaiheessa sen unelmien miehen (Pera Tesomalta, geelitukka ja huikeat kommunikointi- ja kaljankittauskyvyt), hänen tulisi olla köyhä. En voisi mitenkään kuvitella parisuhdetta ihmisen kanssa, jolla olisi se aikuisen elämä työpaikkoineen ja säännöllisine tuloineen, kun itsellä ei ole. Ei tulisi vaan ikinä kysymykseenkään elää miehen rahoilla, eihän niin voi tehdä, sehän on luonnotonta ja säälittävää. Siis ihan oikeasti, ei tulisi ikinä, ikinäikinäikinäikinä mieleenikään.

Olen jo päättänyt, että kunhan jonain päivänä saan sen huikeapalkkaisen työpaikan (you wish), elän sen jälkeen täysin itselleni ja ostan kaiken minkä irti saan. KAIKEN. Budjettiani ei sotke geelitukkamieheni autoharrastus tai äpärälapsen Muumivaipat ja korvatulehdukset. Otan takaisin kaiken sen materian, johon minulla ei ole ollut mahdollisuutta. Korkojen ja tyylitajun kera.

No, jotain positiivista tähän loppuun, sillä huonomminkin voisi mennä. Voisin olla Sting.